On päiviä, kun kaikki onnistuu. Hups vaan, tuosta noin. On päiviä, jolloin asiat nyt vaan menee miten menee.. Joten kuten läpi suorittettua. Sitten on näitä päiviä, kun vaan mikään ei onnistu.. Sataan tuhanteen laskeminen alkaa ärsyttään vaan kahta kauheammin, kun ei ne numerot vaan lopu. Kaikki vastoinkäymiset, epäonnistumiset, ne pahimmat uhmakiukut ja kädenväännöt iskee juuri niihin pahimpiin päiviin, samaan aikaan. Näinä päivinä laskee tunteja, minuutteja, välillä jopa sekunteja yön alkamiseen.. Mutta onneksi näitä päiviä ei ole ihan joka päivä.
Tänään oli juuri sellainen päivä..
Tällä porukalla ei sairastelulle näy loppua. Perjantai-iltana iloittiin seuraavana aamuna Lapsi-messuille lähtöä, mutta tällä riemulle tuli nopea stoppi kun esikoinen aloitti oksentamaan. Ja sitä show'ta jatkuikin sitten.. kuopus aloitti jokunen tunti myöhemmin. Samaan aikaan, eri aikaan, viiden minuutin välein. Lakanoita vaihdettiin, kunnes ne loppuivat. Aamulla viideltä uskalsin huokaista, liian aikaisin. Aloitin saman touhun itse. Yäk. Seuraavana päivänä makasin piilossa peiton alla kyeten liikkumaan ainostaan vessaan. Lapset makasivat isin kanssa sohvalla katsellen kaikki tallennetut (ja tallentamattomat) lastenohjelmat. Poika lopetti oksentelun, tyttö jatkoi.
Yöllä hoidettiin vielä esikoista. Isi aloitti seuraavana päivänä. Voi sunnuntai. Pesukone meni sekaisin moisesta työntäyteisestä sunnuntaista. Se meni lakkoon.. (tänään se toimi taas)
Maananataina neiti oli kun haamu edelleen. Ruoka ei maistunut ja sekin vähä mitä sai alas tuli salamana ylös. Sohvalta ei noussut mihinkään.
Päivystys kutsui tytön kanssa ja siellä taisteltiinkin yhden pillimehun ja hedelmäsosepurkin kanssa 7.5tuntia. Joko syö ne ja jos pysyy sisällä, päästään kotiin. Muuten tippaan ja nenämahaletkuun.
Taisteltiin. Mehusta meni 2/3 ja purkista puolet. Hieman neiti piristyi, joten päästiin kotiin. Puoli kaksi yöllä. Kurjaa oli koko ilta pakottaa toista syömään ja juomaan, mutta neiti itkien sanoi ettei halua jäädä sairaalaan yöksi.
Kotiin ajeltiin pimeä ja hiljainen 30kilometriä. Aamulla maistoi uni äitille ja tytölle. Kumma kyllä..
Tänään ollaan taisteltu jälleen ruokaa alas. Pirteämpi tuo on, jaksaa jo leikkiä. Ruuan syöminen loppuu muutamaan hassuun lusikalliseen. Pääasia, että ovat pysyneet sisällä. Pakko luottaa, että tämä tästä normalisoituu.
Reumapolilta saatiin ihan hyviä uutsia. Tilanne lonkissa on hieman rauhoittunut, joten lääkitystä ei tarvitse vielä aloittaa. Kontrolliin taas 3kk:n kuluttua.
Kuopus on edelleen itkuisempi kuin yleensä, ja konsultaatio vastaus kertoikin, että aivokammiot ovat hieman edellistä kuvaa laajemmat (viimeksi kun kerrottiin, ei mitään muutosta pitänyt olla). Todennäköisesti pään magneettikuvaa aikaistetaan (ja aikaistetaankin, jos nää itkuilut ja kiukkusuus jatkuu). Silmälääkärille poika sai kutsun jo ensi kuulle, kun piti olla vasta syksyllä. Liekö tällä oireilulla asiaa tuonkin aikaistamiseen.
Pään möykky ei ole hävinnyt. Siinä se on ja pysyy.. kunhan ei ala kasvamaan. Nyrkit heiluu, hampaat kolisee. Tutti lentää, tavarat lentää. Kaikki käteen saatu lentää, ja lujaa. Nyyh, mihin on kadonnut aurinkoni, hymyilevä pikkumies. Kaipaan häntä takaisin. Tahtomisvimma on suuri. Yritystä ylöspäin löytyy, kunhan sen saa tehdä itse, ei autettuna. Jumpat on yhtä kiukkuitkua ja vastaanlaittamista. Jos tämä silti olisi vain ohi menevää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pieni merkki käynnistäsi :)