Ystävyys.. Sanana pieni, mutta asiana suuri. Ystävien kanssa voi jakaa, toivottavasti kaiken, miettimättä miten ja koska. Se kestää pettymykset, erimielisyydet ja suorat sanat. Se antaa voimaa, se nostaa pystyyn, hakee sut vaikka kuinka syvän kuilun pohjalta antamatta vajota enempää. Ystävän kanssa voi itkeä ja ystävän kanssa voi nauraa. Nauraa vedet silmissä, itkeä niin että pelkää hukkuvansa kyynelmereen. Ystävä rohkaisee, tukee ja kannustaa. Sanoo suoraan, jos olet tekemäsi elämäsi virheen, oli se sitten äärettömän huono mies tai ylipäätään huono ratkaisu. Tosi ystävyys ja ennen kaikkea, se oikea ystävyys, kestää tän kaiken.
Sen pitäisi kestää.. Jos se ei kestä, onko se sitä todellista ystävyyttä ikinä ollutkaan? Vaikka vuodet ovat kuluneet ja asiat olleet juuri näin kuin pitäisi, jossain vaiheessa kaikki häviää. Lopulta loppuu kai kokonaan.
Ystävät joilla ei ole lapsia, eivät katoa vaikka toinen saisi lapsia. Ystävyys ei unohdu, vaikka toinen vaihtaisikin hetkeksi vuorokauden ajat väärin päin koliikista kärsivän vauvan vuoksi. Ystävä ymmärtää ja odottaa, ehkä jopa auttaa. Eikä se muutu vaikka toinenkin saisi lapsia, jotka olisivatkin nukkumatin suosikkeja ja toinen ei tiedä valvomisesta muuta kun toisen komeat silmäpussit. Ystävät ei välitä kulkeeko toisen lapsi halvimmissa kirppislöydöissä vai uusinta huutoa olevissa merkkivaatteissa. Tärkein on, että lapsella on puhtaat ja ehjät vaatteet, ehkä vielä lähes oikean kokoiset. Toisella voi olla rahaa, ja toinen laskee päiviä ja senttejä tilipäivästä toiseen. Tämäkään ei väleihin tule.
Ystävä keittää kahvit vaikka tarjottavaa ei olisi, ja kahvimaitokin on lopussa.
Mutta miten käy ystävyyden tai "ystävyyden", jos toinen saa lapsen, joka ei tule ja kehity oppikirjan mukaan? Kestääkö ymmärrys sen, että tämän erityistä tukea vaativan lapsen äiti ei ehkä joka kerta halua lähteä erilaisiin kerhoihin tai muihin , ihan vain sen vuoksi, ettei halua joutua kaikille selittämään miksi lapsi ei tee sitä tai tätä. Ja ei, kyse ei ole häpeästä, vaan siitä, että ei halua selitellä vieraille ihmisille omia asioitaan.
Entä jos on on päiviä, jolloin erityisen lapsen perheessä kaipaisi juuri häntä, häntä joka hetki sitten lakkasi ymmärtämästä. Häntä, jonka piti olla lähellä, joka lupasi ettei koskaan mene pois, joka on aina läsnä ja jolle saa aina puhua. Puheet jää sanoiksi. Sanat eivät enää muutu teoiksi. Kuinka pitkään menee, ennenkö asian ymmärtää, saati että haluaa uskoa. Ystävyys on enää vain lämmin muisto. Ikävä joka kouraisee syvältä.
Joskus käy niin, että hyvät välit vain viilenee toisen saadessa lapsia, niin vain käy jos alunperinkin lähtökohdat on erilaiset ja ajankohta ei mene yksiin. Tai ihmiset vain kasvaa erilleen. Mutta se, että ystävyys muuttuu pikkuhiljaa etäisemmäksi sen erityisen myötä, yhteiset hetket käy harvemmiksi ja nekin kerrat on jo niin väkinäistä ettei kohta viitsitä enää edes yrittää. Miettii syitä miksi näin käy, koittaa saada asioita palaamaan ennalleen, tuloksetta. Lopulta oma yrityskin tuntuu turhalta ja niin yksipuoliselta.. Loppuuko kaikki itsestään, pikkuhiljaa kuihtuen, sanaakaan sanomatta? Vai elpyykö kaikki taas yhtäkkiä? Mene ja tiedä, ehkä aika näyttää..
Ja jos näitä ihmisiä oli ympärillä ja niitä katoaakin useampi, miltä se tuntuu? Pahalta. Mitä itse teki väärin? Puhuiko liikaa omista ongelmista? Vähättelikö toisen ongelmia vai eikö vain ollut liikaa läsnä? Oliko liian itsekeskeinen puheissaan? Pää sekoaa kysymyksistä ja liiasta miettimisestä. Jos kyse olisi ollut siitä oikeasta ystävyydestä, ehkä asiat olisi puhuttu eikä kadotettu. Ehkä.. Ehkä ystävyyttäkin on monenlaista.
Kaikesta huolimatta, muistaa, että niitä todellisiakin ystäviä vielä on. Ne muutama, ne riittää. On niitä, jotka ovat olleet siinä niin kauan kuin muistat, vaikka välillä on käyty sotia yhdessä maailmaa vastaan ja välillä sotaa yksin toinen toistaan vastaan. Kaikesta on selvitty ja löydetty jälleen se yhteinen tie. Tiedät jo varmaksi että tätä ystävyyttä ei kaada mikään <3
Ja sitten vielä niitä, jotka vain löytyvät aarteina elämän polun varrelta, kultaakin kalleimpina aarteina. Yksi lehti on käännetty, vanha jäänyt taa, uusi sivu antaa tilaa uudelle, ehkäpä hienommalle tarinalle kuin edellinen. Ehkäpä pysyvälle tarinalle <3
Pitäkää rakkaistanne huota, ilman niitä, ystäviä, ei kukaan pärjää. Välillä voi olla hetken hiljaista, mutta sekään ei muuta mitään. Olkaa avoimia uusille ystäville, antakaa niille aikaa ja aineksia kestää ja kasvaa todelliseksi ystävyydeksi. Olkaa läsnä, puhukaa ja osatkaa olla puhumatta. Ennenkaikkea, luottakaa ja olkaa sen arvoisia. Ketään ei saa pitää itsestään selvyytenä, eikä arvomaailma saa sitä sotkea. Kaikki olemme erilaisia, ja joskus niin pelottavan samanlaisia <3
Jotkut tarinat ovat vasta alussa, mutta tiedät jo toisella sivulla, että siitä tulee ikuinen ♡