Pienen tytön sairaalapäivä

Pieni tyttö itkee hädissään ettei tahdo lähteä lääkäriin. Valvon puolet yöstä etsimällä sopivia kuvia, jolla saan selitettyä päivän kulun helpommin. Lapset sisäistää kuvan helpommin kuin pelkät sanat. Pelon keskellä sanoja ei haluta edes kuunnella.
Aamulla näytän tekemäni kuvaketjun tytölle ja selitän jokaisen kuvan avulla mitä seuraavaksi. Neiti kuuntelee hievahtamatta, lopulta nyyhkäisee "kertoisitko vielä" . Käymme kuvat läpi lopulta kymmenisen kertaa, ennenkö pääsemme siirtymään kohti eteisessä odottavaa haalaria. Pihalla odottaa papan lämmin auto. Istuin mukaan, porukka kyytiin ja matkalle. Autossa laitamme taikalaastarit kämmenselkiin ja matka jatkuu. Sairaalan parkkipaikalle käännyttäessä itku ja pelko palaa. Lohdutan ja muistutan olevani läsnä.

Sairaalaan sisään ja oma sänky löytyy sieltä. Lelut vievät ajatukset pahasta pois, äitiä vähän mietityttää kanyylin laitto (suoraan sanoen ahdistaa). Naapurisängyn tyttö menee ensin ja itku on kova. Neiti kuuntelee, mutta ei sano mitään. Leikit jatkuu. Hetki menee palapelin ja legojen kimpussa. Tytöstä huomaa, ettei jaksa keskittyä. Hoitaja pyytää huoneeseen painon ja pituuden mittaukseen. Vaatteet vaihdetaan sairaalan pupupaitaan ja keltaisiin housuihin. Ja takas leikkimään, kunnes tulee lääkäri. Sitten mennään. Lääkäri tutkii korvat, suun ja kuuntelee keuhkot, ihan niinkuin kuvissa läpi kävimme. Ei itkua. Sitten valmistellaan kanyyli. "Älä katso" sanoo lääkäri. Peitän tytön silmät. "Ole ihan rennosti", kuiskaan tytön korvaan. Kanyyli pistetään paikalleen hetkessä. Ei itkua. Saa katsoa, laitetaan nalle-teippiä, ja kääre. Ei vieläkään itkua. Ei nyykäisyä. Se on ohi. Hoitaja on hämmästynyt, äiti vielä enemmän. Taikalaastarin ansiota. Ehkä vähän kuvienkin.

Sitten sänkyyn, tippa kiinni. Haen kengät kaapista. Tyttö kysyy ääni väristen "ethän äiti vielä mene kahville?" "En mene tyttökulta, äiti hakee kengät". Vastaukseksi saan helpottuneen hymyn. Tämän jäljeen sänkyajelulle kohti magneettiputkea. Perillä tyttö vaihtaa paikkaa, muistutan vielä, "hoitaja soittaa kun olet herännyt,äiti tulee sitten heti".  Reipas tyttö odottaa unta, käy hujaus ja tyttö nukkuu. En malttaisi lähteä. Pari tuntia vain.

Istun papan kanssa kahvilla ehkä tunnin. Puhelin soi, tytön saa hakea. Oho! Nyt jo!?

Nopeasti tiskit kärryyn ja odotin hoitajaa, ja lähdimme hakemaan tyttöä. Neiti oli herännyt jo matkalla heräämöön. Kaikki oli mennyt loistavasti. Iso huokaus. Ohi on. 

Tyttö tulee heräämöstä ja palaamme osastolle. Tyttö saa ensimmäisen suu palan edellisillan jälkeen, jäätelöä.. ja paahtoleipää ja pillimehua.

Tyttö on pirteä, syö hyvin ja tahtoo leikkimään.Kisukin saa jäätelöä.

Pari tuntia ollaan vielä osastolla. Luetaan kirjoja, pelataan, piirretään ja lastenohjelmiakin hetki maltetaan vilkaista. Kanyylikin otetaan pois. Lämmintä ruokaa tyttö maistoi pari haarukallista. Enempää ei tarvitse. Tyttö on pirteä ja oma itsensä. Saamme lähteä kotiin. Parit muistot saa vielä tästä päivästä ja heipat ovelta. Sitten kotiin ja pian.

 

Kotiin tultua kerrottiin isille päivästä ja saateltiin sen jälkeen vielä isi töihin (ainakin sohvalta huudettujen heippojen saattelemana). 

Pappa tuli vielä tädin kanssa loppupäivä seuraksi. Tyttö oli väsynyt ja äreä. Ruokakaan ei paljoa maistunut. Ymmärtäähän tuon, rankka päivä pienelle. Uni varmasti auttaa. Aamulla toivottavasti aurinkoisempi mieli.

Lääkäri soittaa tuloksista huomenna. Niitä jään odottamaa.

Päivästä selvitty hienosti!