Mitä saa kun yhdistää huonot yöunet ja huonon aamun. Erittäin huonon päivän.. Aikataulut heittää kärrynpyörää villisti irvistellen, yksi on kadoksissa, kissaa ei saada haettua ajallaan (jep,meille tuli tänään kissa), pyykit viruu koneessa liian monta tuntia. Purkaan kiukkuni Ikean eilen ostettuun kaappiin.. Saan sen hienosti kasaan, vain todetakseni, että sehän ei sovi ollenkaan meidän muutenkin niin "tilavaan" vessaan. Ei auta pienen, saati pitkän tovin istuminen vessan lattialla ja miettiminen. Ei, se ei sovi. Ollenkaan. Menköön miehelle.
Asumusero satuttaa, varmasti jokaista joka sen aiheuttamaa muutosta joutuu elämäänn. Pieniä lapsia, jotka jo ymmärtää jotain, pitää tukea ja ymmärtää. Kaikki se kiukku, itku ja uhma. Se on pahaa oloa. Kun toinen on poissa normaalista olemisesta, täytyy sen jossain näkyä. Lapsi tarvitsee entistä enemmän läheisyyttä, yhdessä tekemistä. Lapsi kaipaa, mutta harva 3vuotias (saati 2vuotias) sen osaa sanoiksi pukea. Hän haluaa tehdä samoja juttuja kuin aina ennenkin. Hän ehkä haluaa pitää normaaliarjesta niin lujaa kiinni, kun vain pystyy. Kun se tuttu ja turvallinen muuttuu, katoaa ja vähenee, se purkautuu kiukkuna ja itkuna, pelkää tulevansa hylätyksi. Lapsi kysyy useita kertoja päivässä "ettehän jätä minua yksin".
En ikinä hylkäisi lapsiani. He ovat aina sijalla yksi, aina. He menevät kaiken edelle, aina. Heidän hyvinvointinsa on pääasia, aina. Rakastan heitä, aina. Niin vastaan joka kerta, kun nuo pienet kolme vuotiaan silmät kääntyvät katsomaan omiin silmiini ja kysyy kysymyksen "Äiti, ethän koskaan jätä minua yksin. Kyynelten kostuttamin silmiin suljen hänet syliin ja vannon etten koskaan. Äiti on aina tässä, aina.
Lapsi joka pelkää menettävänsä, pelkää sitä oikeasti. Tunteita ei pidä vähätellä, ei ohittaa, vaan ottaa tosissaan ja ymmärtää. Jos pieneltä lapselta horjutetaan sitä tutuksi ja turvalliseksi tullutta peruskalliota, perusarkea ja elämää pakollisista syistä, voisiko sen tehdä silti mahdollisimman vähillä muutoksilla? Tähän pyrin itse ja siitä pidän kiinni.
Hetken aikaa he vain ovat pieniä, kaipaavat juuri äitiä ja isää. Silloin juuri heidän turvanaan pitiäisi olla. Vaikka omassa elämässäkin olisi paljon kaikkea, kannattaa pysähtyä miettimään, mikä se kaikkein tärkein lopulta kuitenkin on. Jos ei ole läsnä täysillä, kannattaako niitä rippeitä antaa? Jos saa kermakakusta palan, pitääkö tyytyä pelkkään pohjaan?
Elämä antaa joka päivä aihetta miettiä mikä on tarkoitus, mikä on tärkeintä. Ehkä ensin pitäisi pysähtyä ja miettiä rauhassa mikä on se tärkein ja mille riittää aikaa. Mille on valmis antamaan itsensä kokonaan, ei vain niitä rippeitä?
Miksi pitää rakastaa vain kuorta kun voisi saada koko sisällön? ♡
Meillä on siis ollut hieman haastava päivä, mutta elämäämme saapui pieni ja pitkään odotettu kissavauva. Pieni musta poika, nyt jo nukkuu esikoisen jaloissa. Paikkansa on löytänyt.
Huomisesta päivästä toivomme parempaa, siihen ei paljoa vaadita tähän päivään verraten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pieni merkki käynnistäsi :)