Aamulla suuntasimme puistoilemaan ystävän ja tämän pojan kanssa. Esikoinen valloitti heti kiipeilytelineen ja liukumäen. Mietimpä vain, miksi ihmeessä emme siellä useammin käy vaikka matkaa on vain jokunen satametrinen ja aika usein siellä joku muukin on. Ainoa miinuspuoli on, että puisto on jaettu kahtia isompien ja pienempien puoliin ja välimatka on kuitenkin näiden välillä liian pitkä, jotta voisin esikoisen jättää itsekseen sinne temmeltämään. Kuopukselle taas isompien puolella ei ole mitään missä voisi touhuta. Ehkä siinä syy miksi omassa pihassa on helpompaa..
Puiston jälkeen haimme kotoa ruuat ja ainekset mansikkapaistokseen, jonka leivoin ystäväni luona. Mies kun meni vasta iltavuoroon, niin majoituimme juoruamaan ystävän luokse, mutta kahviherkkuja oli kuitenkin saatava.
Pikkumies ei siellä nukkunutkaan kun pikkupäiväunet (jonka huomasi kyllä jo aikaisin illalla).
Kahvipöydässä syödessä annoin pojankin maistaa mansikkaista herkkua, mutta yllätten kesken syömisen pojalla pysähtyi kaikki toiminta ja hän veti sylissäni aivan veltoksi. Edes päätään ei kannatellut. Välillä tuntui että saa kontaktin, mutta pääosin ei. Poika ei vastannut hymyyn ja mansikan pala majaili edelleen suussa. Nousin seisomaan ja koitin hellästi toista havahduttaa, ei mitään. Minuutin tätä näytelmää kesti kunnes yhtäkkiä voimat palasi ja suu alkoi mutustaa kesken jäänyttä mansikan palaa. Ja poika oli aivan yhtä nopeasti oma itsensä. Hieman pelästytti, ja tarkkaan nyt seuraan kyllä. Vastaavia tuijottamisia on joskus aina tullut, mutta täysin veltoksi vetämistä ei ole ennen ollut...
Illan aikana ei ole toista samanlaista tullut ja pikkumies on ollut oma vaudikas itsensä. Vauvaa on hoidettu, sille on juotettu maitoa ja hörpätty välistä itsekin. Sohvalle on kiivetty sen sata kertaa, niin että iltapuuroa tehdessä oli pikkumies nostettava hetkeksi tuoliin, että vältyttiin putomisilta ja puuron pohjaan palamisilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pieni merkki käynnistäsi :)